Psykosomaattisen lääketieteen alalla lääkäri ja lääketieteen tohtori Dietrich Klinghardt on tehnyt valtavan tärkeän löydön, jonka pohjalta voidaan ymmärtää psykoemotionaalisten häiriöiden yhteys hermojen troofisiin mekanismeihin (lue artikkeli hermojen troofisista mekanismeista tästä). Klinghardt kirjoittaa, että hypotalamus on vastuussa autonomisen hermoston säätelystä, hypotalamuksen anterioriset osat säätelevät parasympaattista hermostoa, kun taas posterioriset osat säätelevät sympaattista hermostoa. Tämän lisäksi on osoitettu, että koko keho on edustettuna hypotalamuksessa niin, että tietyn hypotalamuksen osan kokeellinen stimulaatio aiheuttaa vastaavan kehon alueen verisuonten supistumista. Limbinen järjestelmä puolestaan on vastuussa kokemusten ja muistojen emotionaalisesta sisällöstä, ja se on kytketty hypotalamukseen ja siten myös autonomiseen hermostoon lukuisilla hermoradoilla. (Klinghardt 2006: 54.) Limbisen järjestelmän mantelitumakkeella on keskeinen rooli kaikissa tunteissa. Ilman sitä tunteilla ei olisi yhteyttä autonomiseen hermostoon, jolloin pelko ei aiheuttaisi sydämentykytystä eikä viha kasvojen punoitusta. Hippokampusta puolestaan saadaan kiittää siitä, että pystytään tunnistamaan tunteet ja nimeämään ne. (Klinghardt 2006: 55.)
Klinghardt toteaa, että tunteita voidaan joko tuntea ja kokea tarkoituksenmukaisesti, tai ne voidaan tukahduttaa. Tarkoituksenmukaisesti koetut tunteet voidaan nähdä sähköisinä tapahtumina hermostossa, jotka alkavat aivoista ja leviävät sieltä koko kehoon. Tämä aivoista syntynyt sähköinen energia purkautuu kehoon, tehden siitä elävämmän ja terveemmän. Tunteet, jotka tukahdutetaan, aiheuttavat puolestaan epänormaalien sähkövarauksien kertymisen aivoihin. Nämä sähkövaraukset eivät voi purkautua kehoon, vaan ne on haihdutettava eri tavalla. Tyypillisesti tässä tilanteessa, psykologisen konfliktin aiheuttama epänormaali sähkövaraus, joka syntyy limbisessä järjestelmässä, purkautuu hypotalamukseen. Tämän seurauksena hypotalamuksen neuronit stimuloituvat, mikä aiheuttaa sympaattisen hermoston välittämiä muutoksia kehossa, kuten verisuonten supistumista tietyissä kehonosissa, ruoansulatuskanavan erityksen vähenemistä, hikirauhasten erityksen lisääntymistä ja lihasjännitystä. Tukahdutetun tunteen tyyppi tai laatu määrää, mikä alue hypotalamuksessa stimuloituu, ja näin ollen missä kehonosassa sympaattiset muutokset ilmenevät. Esimerkiksi surulla on taipumus vaikuttaa haitallisesti keuhkoihin ja viha aiheuttaa maksan patologiaa. (Klinghardt 2006: 55.) Niin kauan kuin tukahdutetun tunteen aiheuttamaa psykologista konfliktia ei ole käsitelty tai ratkaistu, sähköinen energia kerääntyy toistuvasti aivoissa. Tämä johtaa vastaavien hypotalamuksen alueiden krooniseen ärsytykseen ja kohde-elinten krooniseen patologiaan. Klinghardtin mukaan tämä on ensisijainen mekanismi kaikkien kroonisten sairauksien taustalla. Esimerkkeinä hän luettelee kroonisen kivun, migreenin, syövän, kroonisen väsymyksen, allergiat, masennuksen, neuroosit ja fobiat. (Klinghardt 2006: 56.)
Kuten edellä mainittiin, tunteet ovat ensisijaisesti sähköisiä tapahtumia aivoissa ja hermostossa. Ne johtavat kuitenkin aina erilaisten välittäjäaineiden eritykseen, joita nykyään kutsutaan neuropeptideiksi. Neuropeptidejä esiintyy korkeina pitoisuuksina aivoissa, hermostossa, immuunijärjestelmässä, umpieritysjärjestelmässä, mutta myös sisäelimissä. Neuropeptideihin kuuluvat muun muassa klassiset välittäjäaineet, kuten serotoniini ja dopamiini, nykyään tunnetaan kuitenkin yli 70 neuropeptidiä. Neuropeptidien tehtävänä on välittää informaatiota kehossa, mutta ne voivat myös aiheuttaa tai parantaa sairauksia. Tietyt neuropeptidit ovat esimerkiksi syöpää ehkäiseviä, toiset syöpää aiheuttavia. Tutkimukset ovat osoittaneet, että sairaustiloissa sairaudelle spesifejä neuropeptidejä kertyy sairaaseen elimeen, ja näillä henkilöillä samat peptidit löytyvät myös spesifeiltä aivoalueilta. Klinghardtin tutkimustyö on osoittanut, että ne alueet aivoissa, joilla psykologiset konfliktit aiheuttavat epänormaaleja sähkövarauksia, tuottavat patogeenisia neuropeptidejä, jotka kulkevat autonomisen hermoston aksonaalisen kuljetusmekanismin kautta kehoon ja aiheuttavat patologiaa kohdekudoksissa. Mikäli psykologinen konflikti ratkaistaan, patogeenisen peptidin tuotanto lakkaa ja sairaus paranee. (Klinghardt 2006: 57.) Autonomisen hermoston kyky aiheuttaa sairauksia psykologisten konfliktien pohjalta on siis kaksijakoinen: se on verisuonia supistavien impulssien kantaja, jotka heikentävät kohdekudosten verenkiertoa, ja se on kuljetusverkosto, jonka kautta patogeeniset neuropeptidit kulkeutuvat kehon elimiin. (Klinghardt 2006: 58.) Klinghardtin työstä käy toisin sanoen ilmi, että psykoemotionaaliset häiriöt ovat tärkeä aksonaalisesti kuljetettavien aineiden laatua määrittävä tekijä. Kun tarkastellaan tätä löydöstä sen kontekstissa, kuinka tärkeänä Korr pitää hermojen troofisia toimintoja ihmisen terveyden kannalta, vaikuttaa todennäköiseltä, että moniin kroonisiin sairauksiin ei löydy muuta parannuskeinoa kuin psykoemotionaalisen komponentin hoito.
On olemassa toinenkin psykoemotionaalisen lääketieteen aihealueeseen kuuluva aspekti, jonka olemassaolon osteopaatin on valtavan tärkeä tiedostaa, nimittäin plasebovaikutus. Plasebovaikutus on parantava reaktio, joka tapahtuu potilaassa, koska hän uskoo lääkkeen tai hoitomenetelmän parantavaan vaikutukseen. Kaikilla lääketieteellisillä ja psykoterapeuttisilla toimenpiteillä on plasebovaikutus. Tämä ilmiö on johtanut siihen, että lääketieteellisissä tutkimuksissa lääkkeitä verrataan plasebolääkkeisiin. Toiselle potilasryhmälle annetaan oikea lääke ja kontrolliryhmälle plasebolääke, joka näyttää samalta, mutta jossa ei ole vaikuttavia aineita. Plasebolääkevaikutuksen oletetaan olevan 30–40 prosenttia. Tämä tarkoittaa, että jos sadalle ihmiselle annetaan sokeripilleri, jonka he uskovat sisältävän rauhoittavaa lääkettä, 30–40 prosenttia ihmisistä ilmoittaa tuntevansa olonsa rentoutuneeksi. Avaintekijä on potilaan usko lääkkeen odotettuihin vaikutuksiin. (Klinghardt 2006: 205.) Vaikka plasebovaikutusta pidetään lääketieteessä vaivalloisena lääketieteellistä tutkimusta hankaloittavana sivuvaikutuksena on todettava, että jos potilas paranee plasebovaikutuksen seurauksena, hän on vähintäänkin yhtä terve kuin jos hän olisi parantunut lääkkeillä tai kirurgisilla toimenpiteillä, joilla on enemmän haittavaikutuksia. (Klinghardt 2006: 206.)
On todettu, että plasebovaikutukseen ei vaikuta ainoastaan potilaan omat uskomukset, vaan myös hoitajan uskomukset. Hiirten on osoitettu reagoivan vaarattomaan makeutusaineeseen syöpäkasvaimien kasvulla, jos ne ovat aiemmin saaneet samaa makeutusainetta ja syöpää aiheuttavaa ainetta samanaikaisesti, ja jos tutkija uskoo, että hän antoi hiirille syöpää aiheuttavaa ainetta, vaikka se oli vain makeutusainetta. Jos tutkija toisaalta uskoo, että hän antaa vain makeutusainetta hiirille, vaikka se oli syöpää aiheuttava aine, niille ei kehity kasvaimia. Tämä puolestaan osoittaa, kuinka paljon hoitajan asenne voi vaikuttaa hoidon onnistumiseen tai epäonnistumiseen. Tässä viitataan plasebovaikutuksen vastakohtaan, nosebovaikutukseen, joka tarkoittaa, että potilaan tai hoitajan uskomukset voivat myös aiheuttaa patologiaa. (Klinghardt 2006: 206.)
Arthur Shapiro julkaisi tutkimuksen, jossa tutkittiin hoitavan lääkärin uskomusten vaikutusta hoitotuloksiin. Johtopäätös oli, että lääkärin asenne ja usko hoitonsa vaikutukseen on tärkeä tekijä hoidon tehokkuuden määrittelemisessä. (Shapiro 1964: 84.) Eberhard Uhlenhuth ja kollegat osoittivat, että lääkärin usko lääkkeen vaikutukseen voi vaikuttaa jopa kaksoissokkotutkimuksen tuloksiin. Tällaisessa tutkimuksessa potilas tai lääkettä antava lääkäri eivät tiedä, saako potilas aktiivista lääkettä vai plasebolääkettä. Varsinaista lääkettä saaneet potilaat kokivat voimakkaamman vaikutuksen, kun lääkettä antava lääkäri uskoi lääkkeen tehoon kuin silloin, kun hoitava lääkäri piti sitä tehottomana. (Uhlenhuth 1959: 909.) Larrey Dossey on tarkastellut näiden ja vastaavien tutkimusten tuloksia ja vetää johtopäätöksen, että monet tutkimukset ovat yksiselitteisesti osoittaneet hoitavan lääkärin asenteen vaikuttavan kaksoissokkokokeiden tuloksiin. Tästä voidaan päätellä, että kaksoissokkokokeita ei voida enää pitää lääketieteellisen tutkimuksen kultaisena standardina. (Dossey 1995: luku 8.) Klinghardt raportoi tapauksesta hänen omalta vastaanotoltaan, joka vahvistaa tämän havainnon. 40-vuotias mies oli sairastunut vakavaan lymfoomaan. Yksi hänen kasvaimistaan oli melonin kokoinen, eikä sädehoito tai kemoterapia tuottaneet tuloksia. Potilas luki lehdestä artikkelin uudesta ihmelääkkeestä, jonka Klinghardt hankki potilaalle tämän pyynnöstä. Potilas otti lääkkeen ja kuuden viikon kuluessa kaikki hänen kasvaimet hävisivät. Puolitoista vuotta myöhemmin Klinghardt luki sattumalta tutkimuksen, joka oli suoritettu tällä lääkkeellä ja jossa todettiin, että lääke oli täysin tehoton lymfooman hoidossa. Muutaman päivän sisällä tämän jälkeen, potilas tunsi turvotusta maksassaan, ja alle kolmessa viikossa hän kuoli nopeasti kehittyvään syöpään. (Klinghardt 2006: 207.)
Kokoelma maailmanlaajuisesta kirjallisuudesta plasebovaikutuksen parantavasta voimasta osoittaa, ei ole olemassa sellaista syöpää, joka ei olisi jossain vaiheessa parantunut plasebovaikutuksen seurauksena. (Hirshberg et al. 1993) Nykyään tiedetään, että immuunijärjestelmän tärkein elin ei ole perna tai kateenkorva, vaan aivot. Kuten jo todettu, aivojen tiedetään tuottavan yli 70 neuropeptidiä, jotka erittyvät verenkiertoon tai kulkevat elimistöön hermojen aksonaalisen kuljetusmekanismin avulla (lue artikkeli hermojen troofisista mekanismeista tästä). Monilla näistä peptideistä on syöpää ehkäiseviä vaikutuksia, toisilla on immuunijärjestelmää stimuloivia vaikutuksia, ja toiset voivat aiheuttaa sairauksia. Jos onnistutaan stimuloimaan aivoja siten, että niistä vapautuu enemmän sairauksia parantavia peptidejä, mutta ei sairauksia edistäviä peptidejä, potilas paranee. Jos lääkettä ei annettu tai muuta konkreettista hoitotoimenpidettä ei tehty, lääketiede puhuu plasebovaikutuksesta tai spontaanista paranemisesta. Tällainen kohdennettu, mutta ei-invasiivinen, sairauksien parantaminen, jossa huomioidaan plasebovaikutuksen taustalla piilevät neurofysiologiset mekanismit, on Klinghardtin mukaan korkein lääkinnän muoto. (Klinghardt 2006: 209.)
Lähteet:
Dossey, Larry 1995: Healing Words: The Power of Prayer and the Practice of Medicine. San Francisco: HarperOne.
Hirshberg, Caryle. O’Reagan, Brendan 1993: Spontaneous Remission: An Annotated Bibliography. San Antonio: Institute of Noetic Sciences.
Klinghardt, Dietrich 2006: Lehrbuch der Psycho-Kinesiologie. 19. painos. Stuttgart: INK.
Shapiro, Arthur 1964: Factors contributing to the placebo effect. American Journal of Psychotherapy.
Uhlenhuth, Canter, Neustadt, Payson 1959: The symptomatic relief of anxiety with meprobamate, phenobarbital and placebo. American Journal of Psychiatry 115. s. 905-910.
コメント