Voiko kroonisia sairauksia parantaa?

Olen usein käyttänyt ilmaisua ”vaihtoehtoinen ja täydentävä lääkintä”, koska se on yleisesti tunnettu, mutta olen tullut siihen johtopäätökseen, että sen käyttöä tulisi välttää, sillä se vahvistaa perusteettoman oletuksen, että tavanomainen länsimainen lääketiede on ainoa todellinen lääkinnän muoto. Käytän “vaihtoehtoisen ja täydentävän” sijaan termiä ”holistinen”. Sitä, mitä yleisesti kutsutaan lääketieteeksi, nimitän konventionaaliseksi lääketieteeksi, koska sillä ei ole yksinoikeutta tieteeseen. Huomionarvoista on, että näistä asioista on suomeksi hieman hankalaa puhua, koska englannin sana medicine kääntyy muotoon ”lääketiede”, vaikka parempi termi olisi ”lääkintä”.

Holistisista hoitomuodoista vallitsee usein harhakäsitys, että niitä harjoittavat vain huonosti koulutetut, tietämättömät tai taikauskoiset henkilöt, jotka eivät olisi pärjänneet konventionaalisen lääketieteen opinnoissa. Todellisuudessa lääkinnän kenttä on paljon rikkaampi ja monimuotoisempi kuin tämä antaa ymmärtää, ja konventionaalinen lääketiede kattaa tästä kentästä käsitteellisellä tasolla vain kapean osa-alueen. Sen sijaan, että konventionaalista lääketiedettä kuvittelisi loisteliaaksi palatsiksi, jonka ympärillä uskomushoitojen sekava joukko harhailee, sen voi nähdä moottoritienä, joka halkoo rikasta, värikästä ja suurelta osin tuntematonta sademetsää.

Konventionaalinen lääketiede on noussut hallitsevaksi lääkinnän muodoksi pitkälti historiallisista ja taloudellisista syistä. Yksi merkittävä tekijä oli, että 1900-luvun alkupuolella sijoittajat alkoivat ohjata resurssejaan siihen, nähden siinä mahdollisuuden vaurastua. Samalla he syrjäyttivät kaikki muut lääkinnän muodot, jotka olisivat voineet uhata heidän tuottoisaa valta-asemaansa. Konventionaalisen lääketieteen asemaa vahvistivat toki myös merkittävät historialliset saavutukset, kuten antibioottien keksiminen, mutta sen dominanssi ei perustu ainutlaatuiseen rationaalisuuteen tai tehokkuuteen.

Konventionaalinen lääketiede, ja sen mukana länsimaiset terveydenhuoltojärjestelmät, ovat täysin sidoksissa mekanistiseen ja reduktiiviseen filosofiaan. Kun tämä Newtonin aikainen ajattelutapa sovelletaan lääketieteeseen päädytään tilanteeseen, jossa sairaudet nähdään objekteina itsessään, joita vastaan lääkärin tehtävänä on taistella. Potilaat luokitellaan diagnoosien perusteella, ja samasta sairaudesta kärsivät potilaat hoidetaan pitkältä samalla tavalla. Tyypillisesti oletetaan, että yhteen sairauteen voidaan löytää yksittäinen syy, joka pätee jokaisen sairaudesta kärsivän potilaan kohdalla. Hoitona käytetään lääkkeitä, jotka toimivat kehon biologisia prosesseja vastaan, häiriten niiden toimintaa oireiden lievittämiseksi tai patologisten muutosten kehittymisen hidastamiseksi. Vaikka tämä voi olla hyödyllistä lyhyellä aikavälillä, se tapahtuu kehon jo valmiiksi ylikuormittuneiden säätelyjärjestelmien kustannuksella, estäen elimistön mahdollisuuden aidosti parantua. Tämä lähestymistapa on tehokas esimerkiksi akuuttien infektioiden hoidossa tai aortan repeämän korjaamisessa leikkaussalissa, mutta se ei kykene käsittelemään tämän monimutkaisempia ilmiöitä eikä kuvaa elävien organismien kompleksista ja dynaamista todellisuutta. Voimme arvostaa tätä ajattelutapaa ja sen saavutuksia, mutta samalla pyrkiä kehittämään sitä suuntaan, joka paremmin heijastaa biologisten järjestelmien kompleksisuutta.

Uskon vahvasti, että aivan kuten "puu tunnetaan hedelmistään", konventionaalisen lääketieteen todellinen luonne paljastuu sen aiheuttamista tuhoisista seurauksista. Tämän lähestymistavan ylivalta on ollut ihmisten terveyden kannalta kohtalokas kehityssuunta, sillä se on osoittautunut kyvyttömäksi vastaamaan kroonisten sairauksien kasvavaan taakkaan. Kroonisten sairauksien lisääntyvää esiintyvyyttä selitetään usein pidentyneellä elinajanodotteella ja väestön ikääntymisellä, mutta tämä ei riitä selittämään lasten terveyden heikkenemistä. Children’s Health Defense -järjestön keräämän tiedon mukaan Yhdysvalloissa tilanne on huolestuttava: 25% teini-ikäisistä kärsii masennuksesta, 20% teini-ikäisistä on harkinnut vakavasti itsemurhaa, 20% lapsista on lihavia, 17% 2–8-vuotiaista kärsii kehityshäiriöstä, 10% lapsista kärsii ahdistuksesta, 10% ADHD:sta, 8% sairastaa astmaa, 8%:lla on ruoka-allergia, 2,8% on autismikirjon häiriö ja 0,35%:lle diagnosoidaan syöpä ennen 20 vuoden ikää. Suomessa luvut eivät ehkä ole aivan yhtä synkkiä, mutta suunta on samankaltainen. Tämä kehitys ei ole normaalia eikä hyväksyttävää, ja lääketieteen keskeisin tehtävä tulisi olla tämän trendin pysäyttäminen. Silti näyttää siltä, että konventionaalinen lääketieteellinen yhteisö ei ole halukas puuttumaan tähän ongelmaan, vaan jatkaa kroonisten sairauksien hoitoa pitkälti samoilla menetelmillä, jotka ovat osaltaan johtaneet nykyiseen tilanteeseen.

Valitettavasti suurin osa lääkäreistä näkee ensisijaisena tehtävänään noudattaa annettuja hoitosuosituksia. Onneksi kuitenkin on olemassa kasvava lääkäreiden joukko, jotka asettavat potilaan parantamisen etusijalle. Tämän seurauksena he ovat alkaneet kyseenalaistamaan monia konventionaalisen lääketieteen käytäntöjä ja omaksumaan yhä enemmän holistisia periaatteita. Tämän kehityksen myötä on syntynyt uusia lääkinnän lähestymistapoja, kuten funktionaalinen, integratiivinen sekä biologinen tai bioregulatiivinen lääketiede. Kattavimpana ja näin ollen tehokkaimpana näistä pidän bioregulatiivista lääketiedettä, joka on saanut alkunsa eurooppalaisen biologisen lääketieteen perinteestä. Kaikki lääkinnän muodot kautta aikojen, lukuun ottamatta modernia konventionaalista lääketiedettä, ovat nojanneet holistisiin periaatteisiin. Bioregulatiivinen lääketiede tuo nämä periaatteet nykyaikaan yhdistämällä konventionaalisen lääketieteen hyviksi todetut menetelmät holistisiin interventioihin. Konventionaalisesta lääketieteestä poiketen sen tavoitteena ei ole taistella kehon biologisia prosesseja vastaan, vaan tukea ja vahvistaa niitä.

Lainatakseni vertausta erinomaisesta kirjasta Bioregulatory Medicine: “Jos sairautta ajattelee kuin kiveä kengässäsi, konventionaalinen lääketiede määräisi lääkkeen, joka poistaisi kivun ja mahdollistaisi kävelyn, kun taas bioregulatiivinen lääketiede pyrkisi poistamaan kiven.” Lisäisin tähän vielä, että jos toinen henkilö kärsisi samasta oireesta ja hänen kenkänsä osoittautuisi rikkinäiseksi, konventionaalinen lääketiede määräisi jälleen saman lääkkeen, kun taas bioregulatiivinen lääketiede pyrkisi korjaamaan kengän. Kumpi lähestymistapa sinun mielestäsi vaikuttaa järkevämmältä?

Bioregulatiivisessa ajattelussa organismi voidaan nähdä astiana, joka täyttyy vedellä kun siihen kohdistuu haitallisia kuormitustekijöitä. Jokainen stressaava tapahtuma, jokainen fyysinen trauma ja jokainen altistuminen raskasmetalleille tai torjunta-aineille kaataa lisää vettä astiaan. Kun astia täyttyy, se alkaa vuotamaan yli ja sairaus puhkeaa. Tämä sairaus on kuitenkin kehittynyt jo vuosien ajan, eikä siihen ole mitään yksittäistä syytä. Astian täyttymiseen vaikuttavat tekijät ovat jokaiselle yksilöllisiä, ja hoidon on näin ollen myös oltava yksilöllinen. Elimistöllä on säätelyjärjestelmiä, jotka tyhjentävät astiaa, mutta mitä enemmän se täyttyy, sitä huonommin nämä mekanismit toimivat. Bioregulatiivisen lääketieteen tarkoitus on porata uusia reikiä astiaan sekä avata sen tukkeutuneita reikiä hoitamalla niitä yksilöllisiä syitä, jotka estävät säätelyjärjestelmien normaalia toimintaa.

Maailmalla on tätä ajattelutapaa soveltavia lääkäreitä, näistä johtavat ovat muun muassa Neil Nathan, Dietrich Klinghardt ja Thomas Rau. Suomessa ainoa tuntemani holistisempaa ajattelua edustava lääkärikeskus on Astris. Huomionarvoista on, että nämä lääkärit saavuttavat tuloksia, jotka konventionaalinen lääketiede näkee mahdottomina. He raportoivat toistuvasti parantavansa kroonisia sairauksia, jotka konventionaalinen lääketiede näkee parantumattomina. Näiden lääkäreiden hoitomenetelmillä on paljon yhteistä, he huomioivat muun muassa seuraavia tekijöitä:

• Rakenteelliset ongelmat, kuten purennan ongelmat, selkärangan somaattiset dysfunktiot ja faskiaaliset jännitteet.

• Biokemialliset epätasapainot, kuten ravintoaineiden puutostilat ja hormonaaliset epätasapainot.

• Toksisuus muun muassa raskasmetalleilla, torjunta-aineilla, hormonitoimintaa häiritsevillä aineilla ja mikromuoveilla.

• Krooniset infektiot, kuten borrelioosi, Epstein-Barr, home ja monet muut.

• Allergiat ruoka-aineille tai muille aineille.

• Hampaiden ongelmat, kuten krooniset piilevät infektiot hampaissa tai leukaluussa.

• Bioenergeettiset häiriöt, kuten neuraaliterapiasta tunnetut interferenssikentät, jotka häiritsevät autonomisen hermoston toimintaa.

• Altistus sähkömagneettisille kentille.

• Psykologiset traumat ja muut käsittelemättömät psykoemotionaaliset konfliktit.

Yllä mainitut lääkärit eivät ainoastaan väitä pystyvänsä parantamaan sairauksia, joita pidetään parantumattomina, vaan myös selittävät tarkalleen, miten he tämän saavuttavat. He viittaavat tutkimuksiin, jotka auttavat ymmärtämään heidän holististen interventioidensa toimintamekanismeja. Lisäksi he kaikki huomioivat pitkälti samoja kroonisia sairauksia aiheuttavia tekijöitä ja hyödyntävät samanlaisia hoitomuotoja. Tämä herättää kysymyksen: ovatko nämä korkeasti arvostetut lääkärit, joille potilaat hakeutuvat ympäri maailmaa, pelkkiä taitavia puoskareita? Valehtelevatko he hoitotuloksistaan ja ovatko he yhdessä sopineet sepittävänsä samanlaisia hoitomuotoja? Vai onko mahdollista, että he tietävät jotakin, mitä konventionaalinen lääketiede ei vielä tunnista tai tunnusta?

Pidän jälkimmäistä huomattavasti todennäköisempänä. En vain siksi, että luottaisin näiden lääkäreiden sanaan, vaan myös siksi, että olen perehtynyt tutkimuksiin joihin he viittaavat, ja olen soveltanut heidän menetelmiään käytännössä ja nähnyt konventionaalisen lääketieteen näkökulmasta selittämättömiä tuloksia. Tässä on yksi esimerkki vastaanotoltani:

Nainen tuli vastaanotolle valittaen väsymystä ja mainitsi myös, ettei ollut onnistunut tulemaan raskaaksi vuoden yrittämisen jälkeen. Hän oli kuitenkin saanut ensimmäisen lapsensa alle viisi vuotta aiemmin ja oli silloin tullut raskaaksi jo kuukaudessa. Dietrich Klinghardtin kehittämän Autonomic Response Testing -menetelmän avulla selvisi, että episiotomia-arpi aiheutti autonomisen hermoston häiriön lantion elimissä. Tämä hoidettiin purkamalla arpeen liittyvä psykologinen trauma. Synnytyksen aikana hän oli tuntenut itsensä avuttomaksi ja kokenut, ettei hänen toiveitaan kunnioitettu. Lisäksi ilmeni, että hän ei syvällä sisimmässään uskonut olevansa kykenevä synnyttämään tervettä lasta. Tämä rajoittava uskomus korvattiin vapauttavalla ja voimaannuttavalla uskomuksella. Noin kuukautta myöhemmin sain kuulla, että hän oli tullut raskaaksi.

Onko tämä todiste siitä, että hoidostani oli ratkaisevaa apua? Ei välttämättä, kyseessä voi olla myös sattuma. Mutta onko tämä näyttöä siitä, että hoidostani oli apua? On. Kun tällaiset tulokset toistuvat kerta toisensa jälkeen, hoitajan maailmankuva alkaa väistämättä muuttumaan. Tieteellinen tutkimustieto alkaa tuntua yhä etäisemmältä ja epäkäytännöllisemmältä, ja sen rinnalle nousee entistä vahvemmin empiirinen, omakohtainen kokemus.

Yllä mainitsemani lääkärit ovat yhtä sitoutuneita varmistamaan, että heidän hoitonsa perustuvat näyttöön, kuin konventionaalinen lääketieteellinen yhteisö. He ovat kuitenkin eri mieltä siitä, miten näyttö tulisi määritellä. Näytön määritelmän laajentaminen ei ole epärationaalista, puoskarointia tai "pseudotieteellistä", vaan täysin perusteltu toimi nykyisen tehottoman terveydenhuoltojärjestelmän kehittämiseksi. Konventionaalisen lääketieteen vaatimus "kultaisen standardin" mukaisesta näytöstä ei puolestaan ole merkki rationaalisuudesta, vaan osoitus siitä, että lääketieteen perimmäinen tarkoitus, potilaan parantaminen, on hämärtynyt. Kun on vastuussa ihmisten terveydestä, on epärationaalista ja dogmaattista sallia heidän terveytensä rappeutua ilman, että toimintatapoja muutetaan. Jos nykyiset korkean standardin mukaiset tutkimukset eivät tarjoa ratkaisuja kroonisesti sairaiden potilaiden auttamiseen, on välttämätöntä tutkia ja kehittää uusia lähestymistapoja. Esimerkiksi tapauskertomuksille tulisi antaa niiden ansaitsema arvostus. Joka kerta, kun krooninen sairaus paranee "spontaanisti", tulisi tämä parantuminen analysoida tarkasti. Mitä muutoksia potilaan elämässä tapahtui ja mitä hoitoja hän käytti?

Jotta voidaan vastata kroonisten sairauksien kasvavaan taakkaan, on jätettävä historiaan lääketieteellinen lähestymistapa, jonka filosofinen perusta nojaa Newtonin aikaiseen ajatteluun. On avattava silmät uusille mahdollisuuksille ja on kehitettävä täysin uudet standardit sille, mitä pidetään luotettavana ja käyttökelpoisena näyttönä.