Yleisestä käsityksestä poiketen osteopaatti ei hoida sairauksia tai kiputiloja, vaan hän hoitaa osteopaattista leesiota. Osteopaattinen leesio (engl. osteopathic lesion) on varhaisten osteopaattien käyttämä käsite, jonka moderni vastine on somaattinen dysfunktio (engl. somatic dysfunction). Nämä käsitteet viittaavat samaan ilmiöön, ja käytän tässä kirjoituksessa termiä "leesio", sillä se on suomalaisten osteopaattien keskuudessa yleisessä käytössä.
Monen osteopaatin mielestä leesio on yhtä kuin tuki- ja liikuntaelimistön rakenteellinen muutos, kuten virheasento tai liikerajoite, johon voi osoittaa ja jonka päälle voi asettaa kätensä. Nikaman virheasento tai muu rakenteellinen ilmentymä ei kuitenkaan ole yhtä kuin osteopaattinen leesio (Korr 1979: 148). Leesioon liittyy monenlaisia paikallisia ja etäisiä vaikutuksia, kuten hyperestesia (lisääntynyt tuntoherkkyys), motorinen eksitaatio (lihasten jännittyneisyys), muutokset kudosten koostumuksessa, muutokset paikallisessa verenkierrossa sekä veren ja kudosten välisessä aineiden vaihdossa, ja muutokset viskeraalisissa toiminnoissa (Korr 1979: 120). Rakenteellinen virheasento tai liikerajoite on vain pieni osa kompleksista biologista leesioprosessia, ja se vain sattuu olemaan tämän prosessin näkyvin osa. Rakenteellinen muutos on kuin jäävuoren huippu, ja jäävuoren pinnan alla piilevä osa edustaa moniulotteista patologista prosessia, johon osallistuvat kaikki elimistön viskeraaliset ja somaattiset kudokset. Tätä prosessia organisoi hermosto, ja siten leesion määritelmään on sisällytettävä tämä laajempi hermostollinen prosessi (Korr 1979: 148).
Osteopaattinen leesio on määritelty seuraavasti: “Osteopaattinen leesio edustaa selkäytimen fasilitoitunutta (herkistynyttä) segmenttiä, joka pysyy tässä tilassa vastaavaan dorsaaliseen hermojuureen tulevien afferenttien (sensoristen) impulssien takia. Kaikki rakenteet, jotka vastaanottavat efferenttejä (motorisia) hermoimpulsseja kyseisestä segmentistä, ovat alttiita liialliselle eksitaatiolle tai inhibitiolle” (Korr 1979: 126). Tässä määritelmässä on kolme komponenttia: selkäytimen segmentaalinen fasilitaatio, fasilitaation aiheuttamat epänormaalit motoriset impulssit ja fasilitaatiota ylläpitävät epänormaalit sensoriset impulssit.
Hermostosta puhuttaessa termi “segmentti” viittaa kehon alueeseen, jota hermottaa yksi ja sama selkäydinhermo. Segmentaatiolla on merkitystä, koska yhteen segmenttiin kuuluvat kudokset ovat erityisen läheisessä yhteydessä toisiinsa. Niitä hermottavien neuronien soomat sijaitsevat samalla alueella selkäytimessä, ja näiden neuronien välillä tapahtuu merkittävää vuorovaikutusta. Näin ollen jokainen kehon segmentti on oma pieni kokonaisuutensa, joka säätelee omaa toimintaansa ja jonka eri osat vaikuttavat toisiinsa erityisen vahvasti. Tätä segmentaalista säätelykompleksia voidaan pitää kehon perifeerisimpänä säätelyjärjestelmänä (Pischinger 2007: 91). Aina kun segmentin osaan kohdistuu ärsyke, sensorinen signaali kulkee kyseiseen selkäytimen segmenttiin, jolloin koko segmentti tulee tietoiseksi ärsykkeestä ja joutuu reagoimaan siihen (Wancura-Kampik 2009: 5). Segmentaalisten yhteyksien kautta tuki- ja liikuntaelimistön rakenteet vaikuttavat sisäelimiin, ja päinvastoin.
Neuronin fasilitaatio tarkoittaa, että se on herkkä laukeamaan. Jokainen hermosolu vastaanottaa signaaleja lukuisten hermosolujen aksoneista. Nämä signaalit voivat olla joko eksitoivia tai inhiboivia, toisin sanoen ne joko nostavat tai laskevat hermosolun jännitettä. Jännitteen nousu lisää hermosolun todennäköisyyttä tuottaa aktiopotentiaali ja vastaavasti jännitteen lasku vähentää aktiopotentiaalin laukeamisen todennäköisyyttä (Korr 1979: 121). Jotta hermosolu tuottaisi aktiopotentiaalin, sen jännite on noustava lepotasolta yli kynnysarvon, jossa aktiopotentiaali viimein laukeaa. Lähellä tätä kynnysarvoa oleva hermosolu on fasilitoitunut (engl. facilitated). Tässä tilassa oleva neuroni vaatii vain pienen ärsykkeen tuottaakseen aktiopotentiaalin (Korr 1979: 122).
Segmentin fasilitaatiosta seuraa monenlaisia haitallisia vaikutuksia elimistössä. Lihaskudosta hermottavat motoriset neuronit tuottavat lihassupistusta, ja näin ollen niiden fasilitaatio johtaa jatkuvaan lihasjännitykseen, liikerajoituksiin ja posturaalisiin epäsymmetrioihin (Korr 1979: 152). Tämä jännitys ei saa alkunsa itse lihaksesta, vaan hermostosta, eikä jännittyneen lihaksen hoidosta välttämättä ole apua, mikäli hermostollista fasilitaatiota ylläpitävät sensoriset impulssit saavat alkunsa muualta. Tutkimusten mukaan leesioituneessa segmentissä myös sympaattiset neuronit ovat fasilitoituneessa tilassa (Korr 1979: 125). Sympaattinen hermosto säätelee koko kehon vasomotoriikkaa, ja näin ollen sympaattisen hermoston fasilitaatio voi aiheuttaa verenkierron häiriöitä missä tahansa kehon osassa. Sympaattinen fasilitaatio voi johtaa kohdekudosten hapenpuutteeseen, tulehdukseen sekä lisääntyneeseen kapillaarien läpäisevyyteen ja sen myötä ödeemaan. Viskeran osalta sympaattinen fasilitaatio voi aiheuttaa häiriöitä sileän lihaskudoksen toiminnassa. Fasilitaatio rauhasia hermottavissa neuroneissa voi johtaa häiriöihin neste-, happo-emäs- tai elektrolyyttitasapainossa. Jos kyseessä on umpieritysrauhanen, hormonitasapaino häiriintyy ja vaikutukset voivat olla erityisen vakavia (Korr 1979: 120). Sympaattinen hermosto on äärimmäisen tärkeässä roolissa kehon toimintojen säätelyssä suhteessa ympäristön vaatimuksiin, lihastyöhön ja esimerkiksi psyykkiseen stressiin. Sympaattisen hermoston aktivaatio vähentää niiden sisäelinten aktiivisuutta, jotka eivät ole välttämättömiä välittömästä uhkatilanteesta selviytymiseen. Akuutin stressin aikana sympaattinen hermosto vähentää näiden sisäelinten verenkiertoa ja ohjaa veren ensisijaisesti luurankolihaksiin. Kun sympaattisesta yliaktiivisuudesta tulee jatkuvaa, sisäelinten vähentynyt verenkierto ja eritystoiminta sekä sileän lihaskudoksen vähentynyt aktiivisuus johtavat lopulta kyseisten sisäelinten häiriöihin (Korr 1979: 153). Monet sairaudet, erityisesti krooniset rappeumasairaudet, voivat johtua sympaattisesta yliaktiivisuudesta ja sen aiheuttamasta vasospasmista (Korr 1979: 152). Kirjallisuus viittaa siihen, että perifeerisellä autonomisella hermostolla, erityisesti sympaattisella hermostolla, on keskeinen rooli kaikkien kehon kudosten vastustuskyvyn ja vasteiden säätelyssä (Korr 1979: 84). Näin ollen voidaan todeta, että toimiva sympaattinen hermotus on kudosten terveyden kannalta välttämätöntä, ja sen häiriöt altistavat sairauksille.
Tätä fasilitaatiota ylläpitää epänormaalit sensoriset impulssit, ja tässä yhteydessä tuki- ja liikuntaelimistön merkitys korostuu, koska yksi tärkeä lähde fasilitaatiota ylläpitäville sensorisille impulsseille on tuki- ja liikuntaelimistön proprioseptorit. Nivelten virheasennot aiheuttavat lisääntynyttä tensiota kyseistä niveltä tukevissa ja liikuttavissa pehmytkudoksissa, erityisesti nivelen toisella puolella, jossa pehmytkudokset ovat venyttyneessä tilassa. Proprioseptorit eivät sopeudu, vaan ne jatkavat sensoristen impulssien lähettämistä selkäytimeen niin kauan kuin kudos on jännityksen alla (Korr 1979: 124). Proprioseptoreiden sensoriset impulssit aktivoivat selkäytimessä motorisen heijasteen, joka vaikuttaa voimakkaimmin niihin lihaksiin, joissa aktiiviset proprioseptorit sijaitsevat. Tällä tavalla venyttynyt myofaskiaalinen rakenne jännittyy, jolloin sen tensio nousee entisestään ja proprioseptoreiden aktivaatio lisääntyy. Näin muodostuu hermostollinen noidankehä, joka “pommittaa” selkäydintä sensorisilla impulsseilla, ylläpitäen hermostollista fasilitaatiota, mikä johtaa jatkuvaan lihasjännitykseen sekä viskeraalisiin häiriöihin. (Korr 1979: 124). Tämä on osteopaattinen leesio.
Osteopaattisesta näkökulmasta on merkittävää, että hermostollisen leesioprosessin rakenteellinen komponentti on tärkeä leesioprosessia ylläpitävä tekijä, sillä se on prosessin saavutettavin ja näkyvin komponentti ja sitä on mahdollista hoitaa osteopaattisilla tekniikoilla. Rakenteellisen komponentin hoito vaikuttaa myönteisesti myös prosessin viskeraalisiin komponentteihin katkaisemalla selkäytimen organisoiman hermostollisten impulssien noidankehän. Hoito voi eliminoida hermostollisen leesioprosessin kokonaan, tai vähintään viivyttää sen uudelleenmuodostumista, antaen elimistön parantaville prosesseille aikaa toimia. (Korr 1979: 135).
Lähteet:
Korr, Irvin 1979: The Collected Papers of Irvin Korr. Colorado: American Academy of Osteopathy.
Pischinger, Alfred 2007: The Extracellular Matrix and Ground Regulation: Basis for a Holistic Biological Medicine. California: North Atlantic Books.
Wancura-Kampik, Ingrid 2009: Segmental Anatomy. München: Elsevier Urban & Fischer Verlag.
Comments